Pohjoisen potkuja - Norja Osa 2

Seikkailumme tien päällä jatkuu. Savosta on kohellettu jo aivan Norjan pohjoisiin kolkkiin saakka. Mitä minusta tänne jää? Mieli maisemiin eksymään nyt ainakin. Ehkä muutama Norjan kruunu ja kulutettu kalori myös.

Arktinen yömme teltassa päättyy yllättävän hyvin nukuttuihin uniin. Heräämme kuitenkin ajoissa ja pakkaamme tavarat autoon jo rutiininomaisesti. Ajelemme pitkin rannikkoa ylös alas ja ympäri. Ennakkotiedot Pohjois-Norjan serpentiiniteistä pitävät vain osin paikkaansa. Ajamme pitkiä pätkiä normaalia maantievauhtia ja jyrkkiä mutkiakin on hyvin vähän. 

Vastaantulijoita Tanan teillä.

Länteen päin kulkiessa ympäristö alkaa jälleen muuttaa muotoaan. Korkeammaksi, muhkeammaksi ja vehreämmäksi. Suuret sinisävyiset vuonot avautuvat aina yhtä vaikuttavina ja aurinko lämmittää taas! 

Seuraavaksi pääsemme tutustumaan Euroopan suurimpaan valjastamattomaan kanjoniin, Silfariin, jonka pohjalla virtaa kirkasvetinen turkoosi Pyssyjoki.

Joki on Finnmarkin alueen perhokalastajien paratiisi, enkä ihmettele!

Tämä seutu tunnetaan myös kveenien alueena. Kveenit ovat Pohjois-Norjan eli Ruijan suomalaisperäistä väestöä. Suomea emme tosin kuulleet puhuttavan missään.

Lunta!

Norjalaiseen tapaan kuuluu jättää jälkeensä näitä kivikasatötteröitä :)

Majoitumme Kvalsundin alueella Skaidissa. Täällä aiomme viettää seuraavat kaksi yötä ja levittäydymmekin mökkiin melko kodikkaasti (kaikki sikinsokin samantien). Terassilta avautuu maisema käppyräisen koivikon lomitse virtaisalle joelle. Pelaamme vähän seurapelejä, paikkailemme (vaikka en tästä voi ottaa henkilökohtaista kunniaa lainkaan) katkennutta vuokra-auton pakoputkea ja teemme ruokaa. Rento koti-ilta siis.

Jääkarhuja ja shoppailua

Teemme päiväretken reilun 60 kilometrin päähän Hammerfestiin. Hammerfest on eläväinen ja jo totutusta norjalaisesta hiljaisuudesta poiketen hyvällä tavalla hälyinen kaupunki. 

Ensimmäiseksi tsekkaamme Struven ketjun pohjoisimman pään vielä harmillisen pilvisissä olosuhteissa. Struven ketju on 1800-luvun alkupuolella rakennettu kolmiomittausketju Pohjoisen jäämeren ja Mustanmeren välillä. Itse monumentti ei ole ihmeellinen, mutta voimme pyyhkiä jälleen yhden must do -kohdan matkaohjelmastamme.

Struven ketjun pohjoisin pää.

Onneksemme taivas repeää pian ja paiste kirkastaa tunkkaisimmankin mielen.
Kapuamme siksak-polkua ylös katselemaan paikkaa vähän erilaisesta vinkkelistä. Osa porukasta jättää jyrkän nousun väliin, mutta kamerat tanassa me muut kapuamme hikihelmet ohimoilla korkeuksiin. Eikä suotta. Näkymä on aika huikea ja kaupungin vilinää on hauska seurailla yläilmoista.

Kaupungin satamassa on mukava käyskennellä ja löydämme jopa oikean ostoskeskuksenkin, joka ei kyllä tarjoile kummasti uutta. Tosin tyttärelle tarttuu mukaan Vansin tennarit 70% alennuksella, että ei hukkareissu ;)

Pääkadulta löydämme törkykalliin käsityöliikkeen, jonka tuotteita on kuitenkin kiva katsella ja hipelöidä. Norjassa selvästi pidetään peikoista, tai todennäköisimmin ne liittyvät jotenkin vanhoihin kansantarinoihin. Lähes jokaisessa matkamuisto- tai käsityömyymälässä on tarjolla erilaisia toisiaan rumempia peikkoja. Alla Handverkshuset myymälän mallia.

Ostosten ja kahvilaherkkujen päätteeksi vierailemme jääkarhuyhteisön tiloissa, joka olikin kiva yllätys (ei ennalta suunniteltu käyntikohde). Talosta löytyy maksuton oikeasti kiva näyttely ja suurehko myymälä sekä matkailuneuvontapiste, mikäli semmosta kaipailee.

Mur mur. Päivä alkaa olla pulkassa ja kaupunki nähty. Palaamme ostoskasseinemme takaisin Skaidin mökille ja löhöilemme ansaitusti illan laiskanlinnoissamme. Reissuväsymys. Mikä se on? Myönnän vaan, että on mukava nostaa jalat välillä ylös ja heittää pää takakenoon.

Lumihuippuja ja hengenvaarallisia polkuja

Kotimatka on jo alkanut. Tavallaan. Ajamme Altaan aikomuksenamme vierailla museossa nro 2 (World heritage rock art center). Jämähdämme kuitenkin museon aulaan myymälän puolelle tekemään heräteostoksia ja ulos terassille ihastelemaan maisemia. Kierros jää tekemättä eli kivet kääntämättä. Hah.

Huikeat vuoristomaisemat hemmottelee meitä oikeastaan koko matkan Suomeen saakka. Tässä maistiaisia.

Kuvat ei ihan anna oikeutta livekokemuksille, mutta suuntaa antavia ovat kyllä!

Täysin muokkaamaton kuva (niinkun kaikki muutkin), mikä sinisyys!

Maailman katolla!

Ennen Suomen puolelle "joutumista" bongaamme jo kaukaa valkoisena hohtavan Rovijoen putouksen, jota myös Morsiusputoukseksi kutsutaan. Opasteita tänne ei ole, mutta kuohut näkyvät hyvin Norjasta Suomea kohti ajellessa.

Kuohuja putouksen yläosassa.

28 metriä korkeaan putoukseen on tippunut useita ihmisiä, joista osaa ei ole koskaan löydetty. Noin puoliväliin kulkee ihan helppokulkuinen kaidoitettu polku (silti, jos mukana pienempiä lapsia, kädestä kiinni vähintään), jonne muu seurueemme jääkin pauhua kuuntelemaan. Mutta minä..olen minä. Varoituskyltein ja naruin estetty polku vetää puoleensa, kuin kärpäspaperi kärpäsiä. Lähden peppu maata hipoen valumaan alaspäin.

Pääsin ehjänä alas, vaikka aavistuksen itseänikin hirvitti. Mietinkin jo alhaalla, että miten hitossa pääsen takaisin ylös. Olisikohan jossain ollut kiertoreitti? Todennäköisesti. Mutta kuten Aku Ankalla tapana on..mennään mieluummin sieltä mistä on hankalin :) Hieno paikka oli tämä!

Suomen raja häämöttää edessä. Majoitumme Kilpisjärvellä, jossa taivas on kirkkaan sininen - tietää hyvää aamun Saana-tunturi vaellukselle..niinhän sitä luulisi.

Palsasoita ja kossumustikoita

Aamu ja samalla jo reissumme kahdeksas matkapäivä alkaa epäonnisen utuisena. Taivas on harmaa ja pilvet roikkuvat. Saana näytti vielä eilen niin houkuttelevalta, suurelta ja mahtavalta. Nyt se on vajonnut taivaan vaippaan ja päätämme kiipeämisen sijaan jatkaa matkaa eteenpäin. 

Vesitihkusta huolimatta pysähdymme Iiton Palsasoilla jonka edestakainen pitkospuu polku on nopeasti kierretty. Palsat ovat turvekumpuja, joiden sisus on ikijäässä. Kummut myös kasvavat koko ajan, koska routa nostaa suosta turvetta pintaan. 

Ajellessamme kohti etelää, sää muuttuu jälleen eduksemme. Loikkaamme Ruotsin puolelle Karesuvantoon, jossa on meneillään paikallismarkkinat. Ostamme herkkuja illaksi ja saan ikuistettua ihanan pororouvan valokuvaan, luvan kanssa.

Napapiirin ylitettyämme tulemme Aavasaksalle, jossa kapuamme katsomaan jokimaisemia ylhäältä näkötornista. Paikka on samalla Struven ketjun Suomen osuutta. Torni on aika nuhjuinen, kuuma ja tylsä paikka. Onneksi näkymä korvaa paljon.

Aavasaksan jokimiljöö näkötornista käsin.

Majoitumme tällä kertaa lähellä Torniota, entisessä lammastilan päärakennuksessa. Rakastun paikkaan päätä pahkaa. Pihapiirissä käyskentelee lampaita, ympäristö on huoliteltu ja perinteitä kunnioittava. Pihasaunan löylyt vie viimeistään kaikki huolet ja murheet mennessään. Voisinko jäädä tänne?

Tupa <3

Höpöttelen lampaille auringonlaskiessa ja huomaan jo kaipaavani ystäviä kotona. Lammasparat miettinevät, että hulluja nuo savolaiset. 

Muuttuneita suunnitelmia ja ankeaakin ankeampi Haaparanta

Täältä on todella haikea lähteä. Etenkin kun kotiinpaluu alkaa olla jo nurkan takana. Haluanko minä kotiin? No en. Auto hurisee pihassa lähtövalmiina ja lampaat on hyvästelty.

Kukkolankoski

Kukkolankoskella on kiva pysähdyspaikka. Kuohuva vesi, kioski ja paikallisia käsitöitä aittaputiikissa. 

Kesällä kalastajat lippoavat siikaa ja jatkavat näin satoja vuosia vanhaa siiankalastusperinnettä. Taidonnäytteitä oli ilo seurata.

Matkasuunnitelmamme muuttuu lennosta, koska olimme ajatelleet viettää päivän Ruotsin puolella Luulajassa, mutta muu seurueeni on sitä mieltä, ettei enää kertakaikkiaan jaksa. Sen sijaan teemme kävelykierroksen Torniossa ja niinikään Ruotsin puolella Haaparannassa. Tornio on..hiljainen, pieni, tylsä - ajattelen.

Tornio..

Mutta härreguud sentään, Haaparanta se vasta kuollut kyläpahanen onkin. Kaikkialla on tyhjää, kolkkoa ja hiirenhiljaista. Vain rannalla tapaamme muutaman ihmisen, mutta paikassa ei ole yksinkertaisesti yhtään mitään nähtävää. 

Kiitos ja hei. Sitten Ouluun ja vähän äkkiä. Loppurutistusta vaille valmis reissu. Oulussa meitä odottaa erilliset huoneistot keskustan alueella. Teemme kuitenkin tyttäreni kanssa kierroksen kaupungilla ja syömme ulkona oikein "koko rahan edestä". Lautasen kokoiset pihvit kossumustikoilla ja herkkujälkkärit. Ravintola onkin mainitsemisen arvoinen (kuvateksti), sillä ruuan lisäksi palvelu oli lämminhenkistä, vaikka tulimme iltasateen huuhtomina varjoinemme sotkemaan :D

Ravintola Toripolliisi saa meiltä ainakin 9+ <3 Kiitos!

Ilta asunnolla kuluu hihitellessä ja elämää miettimällä. Täällä muuten tämmöistä huonoakin nukkujaa nukutti makeasti.

Riisipuuroa rusinasopalla ja karu paluu arkeen

Aamupala nautitaan yli satavuotiaassa Oulun kauppahallissa. Lihakääryleitä ja riisipuuroa rusinasopalla. Nam! Täältä ostamme pienet tuliaiset ja suuntaamme varsinaisille ostoksille kauppakeskus Valkeaan. No ei, minä en osta yhtään mitään, mutta tyttärelle tarttuu mukaan uusi takki. 

Kaiken kaikkiaan Oulu vaikuttaa kivalle paikalle ja tulisin tänne ehdottomasti uudestaankin. Ystäväni asuu täällä ja koska emme nyt ehtineet nähdä, on minulla erinomainen syy palata myöhemmin.

Muu seurueemme kaipaa kipeästi kotiin (eroon meistä yli-innokkaista kiertäjistä :D) ja karistammekin kaupungin pölyt kannoiltamme ja hurautamme lähes siltä istumalta suorinta tietä kotikulmille. 

Matka oli antoisa, vähintäänkin mielenkiintoinen, värikäs, tunteikas, ikimuistoinen monessakin mielessä ja kommelluksineen "niin tätä". Mitä muuttaisin? Lisäisin pari yötä vähintään ja vähentäisin ajopäivien pituuksista aavistuksen. Meillä oli runsaasti eväsruokaa mukana ja niillä pärjäsi todella hyvin. Kannattaa miettiä porukkamatkaa harkitessa, että pärjäätkö ilman normaalia omaa tilaa ja oletko joustava. Ilman asennetta tuonne tien päälle ei ole asiaa :)

Reissun Osa 1 löytyy täältä. 

Jatkoa seuraa sen verran, että kirjoitan majoituskohteistamme oman postauksen, jos joku mietiskelee matkaa samoille seuduille.